Julkaistu alun perin kolmessa osassa heinäkuussa 2016 Pelit.fin blogialueella.
Ilman musiikkia elämä olisi virhe, virkkoi Friedrich Nietzsche. Ilman musiikkia pelit olisivat virhe, mukailen minä.
Miten jokin voi olla niin epämääräistä ja samalla taianomaista kuin musiikki? Jo parin nuotin melodia voi vangita huomion, vetää tunteet äärilaitaan, tuntua siltä kuin siinä olisi kaikki. Musiikki toimii kuin tauti: se saastuttaa olemuksellaan kaiken siihen liittyvän. Kun tietyn musiikin on kerran yhdistänyt tiettyyn kokemukseen, sitä sidettä ei hevin rikki saa. Se sama parin nuotin melodia voi palauttaa vaikka vuosikymmenten päähän, ja taas samat tunteet puskevat pintaan. Ilmiö ulottuu luonnollisesti myös peleihin.
Minulla on tapana kiinnittää huomiota pelien musiikkeihin ja kuunnella suosikkejani myös pelaamisen jälkeen. Arvostelua kirjoittaessa soitan usein taustalla kohdepelin soundtrackia. Harva asia auttaa niin vaivattomasti palaamaan pelin fiilikseen ja sen huippuhetkiin.
Elinikäisenä peliharrastajana minulle pelimusiikki on yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu mökä – olettaen tietysti, että se on hyvin tehty. Ja moni, moni, moni pelisävellys on! Siksi ajattelin nostaa esille muutaman biisun, josta nautin kovasti.
Huom! Tämä ei ole mikään Official Best Manzos Tracks Eveeerrrrrrrr. Tämä on vain joukko kappaleita, joita olen sattunut viime aikoina luukuttamaan, plus ajatuksia niiden ympäriltä.
Doom II: Hell on Earth – Shawn’s Got the Shotgun
Bobby Prince
Doom, mitä siitä voi enää sanoa? No ei tietenkään enää mitään sen jälkeen, kun kirjoitin Pelit-lehden kesänumeroon (6-7/2016) oman katsaukseni tähän kuolemattomaan pelisarjaan. Artikkelia varten tuli pelattua Doom-peli jos toinenkin. Näihin lukeutui tietenkin Doom II: Hell on Earth.
Kakkos-Doomin erikoispiirteisiin lukeutuu mutkikas kenttäsuunnittelu, jonka moninaiset ansat, sokkelot ja avainjahdit ovat saaneet yhden jos toisenkin duumailijan kiroamaan. Ja niin kirosin minäkin. Ehkä siksi yksi pelin mieleenjäävimpiä karttoja oli M07: Dead Simple.
Dead Simple on nimensä mukainen. Pienellä, avoimella alueella taistellaan ensin neljä Mancubusta vastaan, sitten seinät laskeutuvat ja tilan täyttää lauma Arachnotroneja. Kentässä ei ole muuta tavoitetta kuin selvitä hengissä suljetussa tilassa. Vänkyroiden labyrinttien seassa Dead Simple on tuulahdus raikasta ilmaa, Doomgun tilaisuus unohtaa kaikki muut skillzit paitsi väistelyn ja tulituksen.
Kenttää säestävä Shawn’s Got the Shotgun -musiikkinumero on kuolettavan yksinkertainen sekin, ja juuri siksi niin toimiva. Joskus ei tarvita muuta kuin häijy, matalalta menevä heviriffi, oli ysärin piereskelevistä midisoittimista mitä mieltä tahansa. Alun rumputykitys on nostettu niin häpeilemättömästi Slayerin South of Heavenista, että varkautta täytyy jo kunnioittaa. Dead Simple + Shawn’s Got the Shotgun = kyllä, kiitos!
Dark Souls II – Majula
Motoi Sakuraba
Pääosan peliajastani viime päivinä on vienyt Dark Souls II: Scholar of the First Sin. Tähän asti peli on ollut… (*kiihtyvä virvelifilli*) lievä pettymys! Osa Souls-taiasta on tallessa, mutta mestarillisen ykkösen rinnalla kakkonen tuntuu monella tavalla askeleelta taaksepäin.
Eräs ärsyttävä pikkumuutos on se, että tasonnousu ei onnistu enää millä tahansa nuotiolla, vaan vain turvapaikka Majulassa. Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska notskien välillä voi warppailla vapaasti. Latausruudut tekevät kuitenkin hallaa immersiolle. “Paskaa tunnelman tappamista”, mutisen kärttyisellä pappaäänellä joka kerta, kun joudun teleporttaamaan takaisin yhtä tasonnousua varten. Sitten tämä alkaa soida.
Dark Souls II on peli, joka on suunniteltu tappamaan pelaajansa yhä uudelleen ja uudelleen. Sellaisissa peleissä pienet suvannot voivat olla melkein yhtä tärkeitä kuin eeppiset pomomatsit. Kuka voisi unohtaa ensimmäisen kohtaamisen Solairen kanssa DS1:ssä? Vaikka nuotiohyppely on mielestäni typerä ratkaisu, Majulan teemamusiikki on saanut nauttimaan toistuvista visiiteistä alueelle.
Pomohuoneiden ulkopuolella peli on pitkälti hiljainen, joten pelkkä musiikin läsnäolo saa Majulan tuntumaan erikoiselta. Kappaleen suruisa tyyneys keventää mieltä juuri sopivasti ennen kuin on taas aika lähteä kuolemaan, kuolemaan, kuolemaan. Ja kuten Doom-kipaleessa yllä, avainsana on yksinkertaisuus. Majulan teema jättää tilaa pelaajan omille fiiliksille, mikä sointuu mainiosti yhteen turvapaikan idean kanssa.
Love – Kid
James Bennett
Otetaan väliin jotain kevyttä.
Love on pieni peli, josta pidän isosti, enkä ole edes täysin varma miksi. Love on ääriminimalistinen tasohyppely, jonka pelaa läpi vartissa ja joka ei erityisemmin yritä koukuttaa pelaajaansa. Voiko olla, että juuri tämä tungettelemattomuus tekee siitä niin hyväntuulisen kokemuksen? Oli miten oli, olen pomppinut Loven läpi toistakymmentä kertaa ja avannut siitä liki kaikki saavutuksetkin. Jokin tässä iskee minulla samaan mielihyväkeskukseen, joka saa silloin tällöin palaamaan puhkikaluttuihin kasibittiloikintoihin. Konstailematonta pelaamisen iloa!
Vanhan maailman henkeä pelissä on sekin, että siinä on törkeän hyvä musaraita, joka tekee puolet pelikokemuksesta. Yksi Loven keskeisiä heikkouksia on itse asiassa se, että kentät ovat niin lyhyitä, että niiden aikana harvoin ehtii kuulla kipaleita kokonaisuudessaan! Tämän kohtalon kokee myös koko soundtrackin helmi Kid, joten ei muuta kuin kuunteluun pelin ulkopuolella.
Jos joku tämän hetken isoista räppinimistä ottaisi Kidin biittipohjaksi, musanörteiltä valuisi kuola. Tätä ritisevien rumpujen, hempeän synan ja wah-kitaran yhteisliittoa on mahdotonta kuunnella leijumatta onnelliseen transsiin. Kid on silkkaa Rakkautta.
Enemy Zero – Confusion
Michael Nyman
Minua kyllästyttää välillä, kun pelit alleviivaavat jännittäviä kohtauksia ylivedetyn paisuttelevalla musiikilla. Pahimpia ovat erilliset taistelumusat, joihin on sekoitettu kaikki mahdolliset orkesterisoittimet, uhkaavat perkussiot, ehkä jopa tujaus hevikitaraa tai laukkaavaa elektrohumppaa. Lopputulos on tårta på tårta: peli nakkaa lisää jännitystä jo valmiiksi jännittävän tilanteen päälle. Toki näin luodaan SUURIA TUNTEITA, mutta toisinaan SUURIEN TUNTEIDEN alleviivaus turruttaa kuin caps lockin liikakäyttö. Antakaa minulle jotain erilaista! (Vaikka sitten hiljaisuutta à la Souls.)
Enemy Zeron musiikki todella on jotain erilaista. E0 on Sega Saturnille 90-luvun loppupuolella julkaistu kauhupeli, jonka resepti on suoraan Alienista: naisselviytyjä, ahdas avaruusalus ja ylivoimainen muukalaisolio. Kuumottavaa kamaa siis, niin toimintakohtauksissa kuin niiden ulkopuolella. Pelin musiikki totta kai peilaa tätä ahdistavaa tilannetta, mutta tekee sen tavalla, joka kunnioittaa pelaajan älyä.
Koko soundtrack on loistava, mutta paketin kenties kirkkain kruunu on Confusion. Tasaisesti ylös ja alas puksuttavat puhaltimet ja viiltävät jouset luovat poljennon, jonka kaltaista en muista missään muussa pelissä kuulleeni. Ja mikä makeinta, se luo jännitystä aivan eri tavalla kuin geneerisen eeppiset orkestroinnit. Confusion vie epätoivon rajoille turvautumatta kuluneeseen temppupussiin.
Musiikin taidokkuus ei ole mikään mysteeri. Enemy Zeron säveltäjänä toimi nimittäin Michael Nyman, maineikas nykysäveltäjä, joka kynäili myös The Piano -elokuvan (moneen kertaan palkitun) soundtrackin. E0 jäi Nymanin ainoaksi kontribuutioksi pelimusiikin saralla. Sitä suuremmalla syyllä tutustumista ei kannata jättää Confusioniin, vaan ahmia pelin upea musiikkiraita kokonaisuudessaan.
Frozen Synapse – Menu
Paul Taylor
En ole erityisen perso strategiapeleille. Genrestä uppoaa lähinnä rauhallinen rakentelu tai kevyet toimintavariantit. Siispä en ole koskaan pelannut Frozen Synapsea, enkä osaa kertoa siitä kuin tämän: pelin tunnari on pieni ambient-maalailun helmi.
Ambient on kummallinen musiikkilaji, joka kuulostaa ulkopuolisen korviin helposti… noh, eipä juuri miltään! Hyvää ambientia on kuitenkin vaikea löytää. Miten tehdä kappale, jossa on tarpeeksi, mutta ei liikaa? Valita äänet, jotka kiinnittävät huomion, mutta eivät väkisin? Varioida perusteemaa, mutta pitäytyä dramaattisista vaihdoksista? En tiedä, mutta onneksi Paul Taylor tiesi tämän kipaleen tehdessään. Jos jätän Menun (miksi tällä ei ole kunnon nimeä??) soimaan toistolle, se unohtuu helposti pitkäksi aikaa päälle.
Koska Frozen Synapse ei ole perusideaa pidemmälle mitenkään tuttu, kappaleeseen ei minulle liity mitään tiettyä muistijälkeä. Se on kohdallani “vain” meditatiivinen äänimatto, jonka soidessa tuntuu jotenkin helpommalta kirjoittaa (tätäkin lausetta), rentoutua, vajota mietteisiin, olla. Se on täydellistä taustamusiikkia, enkä muuta hyvältä ambientilta toivokaan.
***
Omikron: The Nomad Soul – New Angels of Promise
David Bowie
Onko huijaamista aloittaa pelibiisien listaus David Bowien kappaleella? Ei, jos se on tehty varta vasten peliä varten ja sen kertsissä hoetaan pelin nimeä.
Omikron: The Nomad Soul jos mikä on epätavallinen tapaus. Quantic Dreamin debyytti nakkaa samaan hornankattilaan ylikunnianhimoisen juonen, avoimen maailman scifiseikkailun, useampaa genreä ja sen David Bowien. Eihän siitä tullut kuin suuri katastrofi, mutta tavalla, joka vangitsee mielenkiinnon. Mitään vastaavaa ei ole oikein nähty ennen tai jälkeen.
Koska Omikron on kiltisti sanottuna vanhentunut pystyyn, paras tapa tyypata Quanticin sekasikiö on katsoa sen New Angels of Promisen siivittämä alkuintro. Bowien 90-luvun lopun tuotantoa ei ole tapana pitää erityisen suuressa arvossa, mutta vähemmän loistavakin Bowie-biisi on helposti loistava pelibiisi. New Angels of Promise kuulostaa kierolla millenium-tavalla futuristiselta, eikä kipaleen tunnelmaa ole helppo lyödä lukkoon. Ja kun tämän revittelyn yhdistää intron kamera-ajoihin ja kulmikkaisiin polygonivisioihin… Tämähän on tyyliin parasta, missä David Cage on ollut mukana!
New Angels of Promise löytyy hieman muuteltuna myös Bowien albumilta Hours… (1999). Biisi ei elä samalla tavalla yksinään kuin vanhan kamunsa Omikronin kanssa, mutta on silti pieni aliarvostettu teos Bowien katalogissa.
Armikrog – Theme
Terry S. Taylor
Aidosta Bowiesta on hyvä siirtyä Bowie-mukaelmaan. En tiedä, mikä muovailuvahaseikkailu Armikrogin teemassa tarkalleen sen tekee, mutta jotenkin se tuo kovasti mieleen edesmenneen musiikkitaiteilijan. Onko kyse tarinallisista lyriikoista joissa kerrotaan astronauteista? Sävellyksestä, joka pukee häröilyn helposti sulateltavaan pop-kuoreen? Laulajan maneereista? Kappale ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, pikemminkin kunnioittava tribuutti, joka seisoo omilla jaloillaan. Niin, ja soundaa hitsin hyvältä!
Armikrog Theme saa vielä New Angels of Promisea enemmän miettimään, miksi pelejä ei useammin aloiteta laulullisilla musiikkinumeroilla. Biisi ei nimittäin ole tyhjää lallattelua, vaan kertoo suoraan juonen lähtökohdan. Jos erehtyy vain fiilistelemään menoa ja unohtaa tarkkailla sanoja, on pelin alussa pihalla kuin muovailuvahaukko. Vaikka itse peli on valitettavan epätasainen, ainakin alku jää mieleen. Biisi ei myöskään varsinaisesti kärsi rehellisen pölhöstä pohjavireestä. Aaaaarmikrooooog!
The Neverhood – Olley Oxen Free
Terry S. Taylor
Habadap bep bep bee
Habadap bep bee
Habadap bep bep bee
Habadap bep bee
Olley olley olley olley ohe-hee
Hee-hee-ee
Olley olley olley olley ohe-hee
Hee-hee-hee
Kun nyt mainitsin Armikrogin, en voi jättää huomiotta sen edeltäjää The Neverhoodia. Peli on ysäriseikkailujen kadonnut klassikko, surrealistinen muovailuvahaeepos, jonka puuttuminen digijakelusta on saman luokan epäkohta kuin Discworld Noirin tai Blade Runnerin viruminen lisenssilimbossa. Terry S. Taylorin soundtrack täyttää hämmentävän hyvin pelin pääsuunnittelijan toiveen siitä, että musiikki “kuulostaisi muovailuvahalta”. Olley Oxen Free on musiikkiraidan naurettava ja naurettavan hyvä sisäänheittobiisi.
Dreamweb – LunarSea
Matthew Seldon
Dreamweb on tunnelmallisin peli, jota en ole koskaan pelannut.
Se kuvakulma, synkkyys, asetelma… Onko parempaa lähtökohtaa kyberpunk-trillerille kuin se, että päähenkilö saa unessaan käskyn tappaa seitsemän henkilöä, jotka elossa johtaisivat maailman tuhoon? Vitsi on tietenkin siinä, että peli ei suoraan kerro, onko sankari suuri pelastaja vaiko mielenvikainen sarjamurhaaja. Täydellistä!
Aikoinaan en saanut peliä käsiini, ja kun sain, se ei suostunut toimimaan. Nykyään Dreamweb on freewarea ja toimii (kuulemma) heittämällä ScummVM:llä, mutta kankea käyttis ja 90-luvun alun seikkailuongelmat pikselinmetsästyksineen pelottavat. Vaikka en ole sitä koskaan pelannut, Dreamweb on jäänyt elämään mielikuvissani, niin näkemäni kuin varsinkin kuulemani perusteella. Spoileri: pelin musa on rajua kamaa.
LunarSea-niminen veisu perustuu pitkälti kahden synaäänen vuorotteluun, pienillä hälyäänillä ja puheenpätkillä koristeltuna. Ne kaksi ääntä kertovat kuitenkin kaiken olennaisen pelin traagisista tapahtumista. Jos Olley Oxen Free kuulostaa muovailuvahalta, LunarSea kuulostaa kohtalolta. Mantramaisen synakuvion alta kuuluva “I don’t think I can sleep, I’ve got too much on my mind” viimeistään enteilee, mitä tuleman pitää. Nukkua, kenties uneksia. Tai tappaa…
Ennen pitkää LunarSea puhkeaa demoskenediskoksi, mutta ne alun synat ovat se biisin maagisin osuus. Ne kaksi vuorottelevaa ääntä johdattelevat minut yhä uudelleen unelmoimaan sateisista suurkaupungin kaduista, joita astelee surullinen mies surullisine tehtävineen.
Pelin soundtrackista vielä: Like Killing Hitler on pakko nostaa esille jo pelkästään sen kuumottavan nimen takia!
Dark Souls – Moonlight Butterfly
Motoi Sakuraba
Päätetään tämä osuus Pelillä Joka On Pakko Mainita Jokaisessa Peliaiheisessa Kirjoituksessa. Ensimmäisen Dark Soulsin Moonlight Butterfly kuuluu sarjaan “ei niinkään biisi kuin se, miten sitä käyttää”.
Soulsissa pomotaistelut ovat yleensä eeppisiä vääntöjä eeppisillä musiikeilla. Syvältä Darkrootin metsästä löytyä Kuunvaloperhonen on eri maata. Taistelun alussa ei välttämättä edes heti ymmärrä, että kyse on pomovastuksesta, niin alakuloinen ja minimalistinen sävellys sitä kannattelee.
Moonlight Butterfly ei ole Dark Soulsin vaikein tai monimutkaisin pomovastus, mutta yksi erikoisempia se kyllä on. Kiitos musiikin, Moonlight Butterflyn surmaaminen tuntuu juuri sitä mitä se on – kuolleen maailman harvojen kauniiden olentojen tappamiselta. Jos matsia kannattelisi vauhdikas menobiisi, fiilis olisi tyystin eri. Sama kappale soi myös toisaalla pelissä, mutta tässä yhteydessä se on iskevimmillään.
Moonlight Butterfly musiikkeineen on hieno todiste alkuperäisen Dark Soulsin monisyisestä viehätyksestä. Harvassa pelissä tuntuu näin pahalta tiukan pomoväännön jälkeen.
***
Deus Ex – Unatco Theme
Michiel van den Bos
Pc-pelaamisen jumalklassikko Deus Ex on niitä pelejä, joista paistaa vahvasti ilmestymisajankohta. Vuonna 2000 tietokonegrafiikka ei aivan venynyt siihen, mitä Ion Storm visioi, eikä peli ole vanhentunut visuaalisesti kovin arvokkaasti. Kaikki on vähän liian kulmikasta, suttuista, pelkistettyä. Mutta musiikki vie edelleen mukanaan.
Unatcon päämajassa soiva sävellys on aina ollut minulle ykkös-Deusin teema, kappale, joka kiteyttää pelin koko tunnelman. Yhtä tärkeä kuin itse biisi on sen kuulemisen ensihetki. Suoritettuaan ensimmäisen tehtävänsä J. C. Denton astuu Unatcon maanalaiseen tukikohtaan. Ilmassa on uuden alun tuntua: Dentonin tulikoe on takana, uudet työtoverit toivottavat (tavalla tai toisella) tervetulleeksi, edessä on pitkä ja jännittävä ura… Pian kuviot heittävät tietenkin häränpyllyä, mutta Unatco Themen soidessa kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Tulevaisuus on auki.
Ilman pelin vetoapuakin biisissä on sitä jotain: se on pysähtynyt ja meditatiivinen, mutta samalla jotenkin jännittynyt ja energinen. Kuin tanssibiisi, josta on otettu tassilattian poljento pois. Unatcon teemassa on futurismia, mystiikkaa, paranoian takaa vilkuilevaa toivoa. Aivan kuten itse pelissäkin.
Mass Effect 2 – Upper Afterlife (Callista)
Saki Kaskas
Kun alkujaan lähdin hahmottelemaan näitä musiikkipoimintoja, ajattelin, että kaikesta muusta voin kirjoittaa paitsi Mass Effectistä. Sarjassa on yksinkertaisesti liikaa liian hyviä biisejä, enkä saisi kaikkea rakkauttani niitä kohtaan sullottua pariin tekstinpätkään. Too hot to handle! Yhden kappaleen kohdalla voin kuitenkin tehdä poikkeuksen, se kun ei ole alun perin Mässyistä kotoisin. Enkä nyt tarkoita Fauntsin hienoja lopputekstiralleja.
Mass Effect 2:ssa, Omegan Afterlife-klubilla kuultava chill-pala palautuu niinkin pitkälle kuin vuoteen 1999, jolloin siitä saivat nauttia Need For Speed: High Stakesin omistajat. Onko tämä joku Electronic Artsin sisäinen pääsiäismuna, että yli kymmenen vuotta myöhemmin samainen biisunen piilotettiin odotettuun scifieepokseen?
Oli miten oli, on jännä miten hyvin tällainen Daruden Sandstormin aikalainen sopii luukutettavaksi tulevaisuuden yökerhoon. Ja nimenomaan Omegalle, missä yläluokkaisen nautiskelun ja jengiväkivallan välillä kulkee kovin ohut rajaviiva. Tanssitaan ja juodaan parit ennen kuin on taas aikaa kaivaa mutkat esille!
“Aria’s expecting me.”
Mega Man 9 – We’re the Robots
Ippo Yamada
En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten paljon hyvää musiikkia saatiin aikaan alkeellisilla kasibittisyntikoilla. Hämmästyttävää on sekin, miten tarkkaan tätä estetiikkaa on mahdollista matkia. Oma suosikkini uusretrorenessanssin piipitysaallosta on Capcomin Mega Man 9, sarjansa paras peli ja pitkälti ainoa syy, miksi en ole heittänyt vanhaa Xbox 360 -konettani mäkeen.
Mega Man 9 on siitä hauska, että se paitsi toisintaa eilispäivän traditiota myös kommentoi sitä pienillä yksityiskohdilla. Pelin kansi on tarkoituksella käsittämätön, vanhojen Man-robottimasterien seassa on yksi Woman, Concrete Manin biisin intro on mukaelma kakkosen Wood Manista, ja niin edelleen. Tekijät olivat tietoisia niin Mega Manin ansioista kuin rajoituksista ja käyttivät hyödyksi molempia.
Kraftwerk-henkisesti nimetty We’re the Robots on jo itsessään mainiota robottidiskorokkia, joka nostattaa suorituspaineita syvällä Dr. Wilyn loppulinnan uumenissa. Biisi kestää kevyesti vertailun klassisten Mega Man -teemojen kanssa. Mutta erityisen mehukkaita ovat pari vinkeää arpeggionostatusta aivan biisin loppupuolella (noin 1:09 ja 1:16). Joko tällaiset temput eivät olleet mahdollisia alkuperäisellä raudalla tai niitä ei syystä tai toisesta käytetty. Oli syy mikä tahansa, nämä pari lyhyttä kohtaa muistuttavat hauskasti, että Mega Man 9 on tosiaan moderni tekele.
Säveltäjä siis tietoisesti irrottaa pelaajan hetkeksi retrokokemuksen maailmasta. Mutta vain hetkeksi! Pian We’re the Robots vie taas mukanaan ja kaiken huomion vie täydellinen kasibittitoiminta.
Streets of Rage 2 – Expander
Motohiro Kawashima
Expander ei ole koskaan ollut suursuosikkini Streets of Rage -sarjan musiikkitarjonnasta. Segan 16-bittisessä mätkintätrilogiassa on yksinkertaisesti liikaa svengaavia tykkistygejä, että tällainen ihan jees teknojumputus pääsisi kärjen tuntumaan. Sarjan pääsäveltäjä Yuzo Koshiro ei suotta viettänyt öitään tanssiklubeilla työstäessään Raivon katuja. Sellaiset biisit kuin Go Straight tai Never Return Alive eivät olisi herättäneet (väärällä tavalla) huomiota edes huippu-DJ:n soittolistalla. Koshiro ja apusäveltäjä Motohiro Kawashima onnistuivat jotenkin kytkeytymään silloisen tanssimusiikin trendeihin ja kanavoimaan ne Mega Driven metalliselle äänipiirille.
Kawashiman Expander ei tosiaan ole Streets of Rage -suosikkini, mutta sillä on jotain, mitä millään muulla pelibiisillä ei ole. Expander toimii nimittäin sämplepohjana Die Antwoordin kappaleessa Happy Go Sucky Fucky. Se, että räpmaailman coolein kauhukakara on rakentanut biisin 16-bittisen pelisävellyksen varaan räjäyttää pääni yhä uudelleen ja uudelleen. Boom!
Eidolon – Cloudwatching
Michael Bell
On tiettyjä pelejä, jotka jäävät askeleen päähän täysosumasta, pelejä, joiden valtaisat onnistumiset ovat jonkin kehnon suunnitteluratkaisun tahraamia, pelejä, joista jää ikuisiksi ajoiksi odottamaan hienonsäädettyjä uusintaversioita. Ice Water Gamesin ihana metsäkävelyseikkailu Eidolon lukeutuu tähän kastiin.
Sanon “ihana”, mutta voisin yhtä hyvin sanoa “pitkäpiimäinen”. Ihmiskunnan jälkeisessä maailmassa tapahtuva Eidolon tavoittaa jokseenkin täydellisesti fiiliksen samoilusta majesteettisessa luonnossa, jolla ei ole alkua eikä loppua. Eidolonissa ollaan kertakaikkisen yksin, ja tämä yksinäisyys on sekä kaunista että turhauttavaa. Peli vaivuttaa täysin toismaailmallisiin fiiliksiin, mutta on niin hidastempoinen, että pelin ansiot ennen pitkää luhistuvat loputtoman kävelyn alle.
Ennen tätä luhistumista Eidolonissa voi kuitenkin kokea monta taianomaista hetkeä. Itselleni paljon teki jo tapa, jolla musiikki on toteutettu: biisit kytkeytyvät tasaisin väliajoin päälle ja pois. Välillä saa matkailla yksinään omien ajatustensa kanssa, välillä seurana on lempeää folk-johdannaista. Ratkaisu rytmittää hyvin muuten niin tasaisesti etenevää peliä, mutta se ei toimisi ilman metsäharhailuun sopivaa musiikkia. Michael Bellin kitaranäppäilyt, jousiosuudet ja muut vievät onneksi sinne minne pitääkin, samanaikaisen haikeuden ja levollisuuden pariin.
Eidolonin soundtrack on hyvin tasalaatuinen, mutta valitsin mukaan Cloudwatching-nimisen kappaleen ihan siksi, että pelin pilvet (ja taivas muutenkin) on toteutettu niin hienosti. Näiden untuvapallosten alla kelpaa tarpoa tunnin jos toisenkin.
A. Manzos 