Life Is Strange ja pienet hetket

Julkaistu alun perin 20.11.2015 Pelit.fin blogialueella.

Kirjoitin lehden tuoreeseen numeroon (11/2015) arvostelun episodiseikkailu Life Is Strangen koko kaudesta. Suosittelen vilkuilemaan arvion ennen tämän tekstin lukemista, mutta olennaisin info tulee tässä: Life Is Strange on myös Life Is Strange Is Pretty Good.

Kun aloitusepisodissa päähenkilö Max Caulfield näki enneunen pyörremyrskystä ja oppi manipuloimaan aikaa, pudistelin päätäni. Eikö opiskelijaelämän kiemuroissa ollut tarpeeksi ainesta tarinaan? Koko kausi kuitenkin yllätti. Sain toki sitä, mitä en halunnut, mutta myös paljon, mitä halusin ja kivasti jotain, mitä en ollut osannut edes toivoa.

Arvostelun aikana koin myös ahaa-elämyksen liittyen tarinavetoisiin nykyseikkailuihin. Vaikka Life Is Strange on Telltalen digidraamoja kömpelömmin käsikirjoitettu, taidan silti pitää siitä enemmän. Syy on yksinkertainen ja täysin subjektiivinen: Telltalen pelit muistuttavat sarjoja, Life Is Strange elokuvaa. Siis siinä, että se osaa pysähtyä ja antaa tilaa kohtauksille, jotka eivät ehkä kuljeta tarinaa tai hahmojen kaarta suuremmin eteenpäin, mutta maistuvat vähäeleisyydessään eniten elämältä.

2015-10-12_00017

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän huomaan välittäväni räjähtävästä draamasta. Varmaan siksi mielielokuviani viime vuosina ovat olleet muun muassa Adelen elämä: osat 1 ja 2, Tuuli nousee ja Boyhood. Ne ovat kaikki juonellisesti vähän epämääräisiä, harhaillen kulkevia elokuvia. Mikä tärkeintä, jokainen niistä pyrkii esittämään elämää suhteellisen arkisessa muodossa. Tämä ei tarkoita harmaata monotoniaa, vaan joukkoa draamalliselta arvoltaan pieniä, mutta tunnelataukseltaan suuria hetkiä, joista yhdessä rakentuu kunkin ihmiselämän suuret linjat.

Samaan pyrkii myös Life Is Strange, vaikka koukkaakin matkalla aikamatkustelun ja jännärijuonen kautta.

2015-01-30_00008

Millaisia hetkiä tarkoitan? Sellaisia, joissa ei päällisin puolin näytä tapahtuvan pahemmin mitään erikoista.

Tärkeimpiä rakennuspalikoita tässä on h niin kuin hanging around. Joskus sitä ei tarvitse muuta kuin oikean ihmisen seuraa tunteakseen, että juuri nyt kaikki on niin hyvin kuin mahdollista. Tilanteeseen voi liittyä syvälle menevä keskustelu, jotain yhdentekevää lörpöttelyä tai pelkkä hiljaisuus. Joskus ei tarvitse sanoa yhtään mitään, pelkkä läsnäolo riittää.

Pelissä tämä ajatus saa hienon muodon Maxin ja Chloen ystävyydessä. M&C ovat todellisia pitkän linjan befuja: heillä on jatkuvaa pientä eripuraa, mutta myös rikkumaton yhteisymmärrys. Käyttäytyi Chloe miten lapsellisesti tahansa, Max tietää, ettei voisi koskaan vetää tätä (henkisesti) vessasta alas. Näkemyseroista huolimatta Max ja Chloe ovat todella omia itsejään vain toistensa seurassa. Siksi varsinaisella yhteistekemisen luonteella ei ole pahemmin väliä. M&C puuhaavat pitkin peliä milloin mitäkin, mutta lopputulosta merkityksellisempää on puhdas yhdessäolo.

2015-10-12_00055

Ympäristöillä, joissa tämä yhdessäolo tapahtuu, ei tavallaan ole väliä ja kuitenkin on. Yhdessä liikkuminen ja eri paikoissa vierailu kuuluvat ystävyyteen usein yhtä läheisesti kuin keskustelu.

Nuoremmalla iällä tämä korostuu, kun omaa yksityistä paikkaa ei vielä varsinaisesti ole. Asui sitten vanhempien luona (Chloe) tai opiskelupaikan asuntolassa (Max), se ei ole sama asia kuin oma koti, jossa voi olla täysin rauhassa ja tehdä mitä ikinä haluaa. Siksi Max ja Chloe liikkuvat jatkuvasti paikasta toiseen. Kun ei ole paikkaa mihin mennä, menee minne vain. Näköalapaikalla, kahvilassa tai autossa vallitsee kaikissa hieman eri tunnelma, mutta kaikissa niissä kuluu tupakkaa, istuma- ja lörpöttelylihaksia, unelmia, vihaa, tunteita laidasta laitaan. Vaikka paikasta toiseen liikuttaisiin lähinnä hengailemaan, tärkeintä on liike ja tekemisen illuusio.

Ystävyyteen kuuluu luonnollisesti se, että aina välillä tehdään yhdessä jotain typerää… Kuten maataan ratakiskoilla tai kuitataan ilmaiset kuutamouinnit suljetussa uimalassa. Mikään ei lähennä niin kuin yhteinen salaisuus! Usein järjettömimmät hankkeet ovat niitä mieleenpainuvimpia. Johtuuko se siitä, että tehdessään jotain hölmöä haastaa totuttuja sääntöjä, meni sitten syteen tai saveen? Kaverin kanssa vedessä lilluessa voi unohtaa kaiken ja vain olla hetkessä, jonka on itse luonut.

2015-10-12_00119

Maxin ja Chloen väliselle suhteelle uhrataan ansaitusti iso osa pelistä, mutta Life Is Strange antaa toisinaan Maxille tilaa olla myös yksin. Varsinkin koko kauden aloitus on tässä vahvoilla. Niin koulun käytävillä, pihalla kuin asuntolassa Max on ihmisten ympäröimä, mutta silti jotenkin eristyksissä. Ensimmäistä kertaa luokkahuoneesta poistuessaan Max laittaa kuulokkeet korviinsa ja antaa kaiken näkemänsä suodattua José Gonzálezin kitaranäppäilyn kautta. Kulkea ihmisjoukon keskellä ja tuntea enemmän yhteenkuuluvuutta ääniaaltoihin kuin kehenkään ympärillä olevaan… Sekin voi olla tärkeä osa arkikokemusta.

Maagiset hetket voivat syntyä myös kokonaan ilman muita ihmisiä. Luonto ja eri vuorokaudenajat ovat tavalla tai toisella läsnä läpi pelin. Kirkas, keltainen auringonvalo on melkeinpä yksi Life Is Strangen tunnusmerkkejä. Vähän kuin Tale of Talesin Sunset, LIS tuntuu usein tapahtuvan auringonlaskun aikaan, kun kaikki on jotenkin epätodellista. Jälleen yksi päivä päättyy, aika nitkahtaa eteenpäin, on aika hiljentyä.

Pelin koskettavinta antia ovat melkeinpä ne kohtaukset, kun toiminta lakkaa kokonaan, musiikki alkaa pyöriä ja kamera kuvaa vuoron perään ihmisiä, merta, rantaa, unohtuneita polkupyöriä. Elämä kulkee jatkuvasti eteenpäin, mutta kaikki on samalla pysähtynyttä – kuin valokuvassa.

2015-10-12_00086

Ei ole sattumaa, että päähenkilö Maxin intohimo on valokuvaus. Päätöksenteon vaikeudesta kertovassa tarinassa valokuvauksen roolia jää pakostakin miettimään. Ilmentääkö se jokaisen sisällä kytevää halua estää aikaa kulumasta? Ohimenevien hetkien vangitseminen muuttumattomiksi kuviksi ja niiden kautta eläminen on kovin houkuttelevaa. Ainakin se on helpompaa kuin todeta, että ei! Kaikki ei tosiaan ollut ennen paremmin ja että yletön nostalgia on vain kasvun näivettävä umpikuja.

Totuus on tietenkin, että valokuvat eivät niinkään tallenna todellisuutta kuin luovat sitä. Mikä tahansa näyttää upealta ja ainutlaatuiselta, jos siitä ottaa oikeanlaisen kuvan. Sitähän taide tavallaan on: tuttujen asioiden valitsemista, rajaamista, esittämistä niin, että ne saavat uusia merkityksiä. Tätä tekee myös Life Is Strange.

2015-01-30_00065

Kuten niiden alussa mainittujen elokuvien, Life Is Strangen vahvuus on arkisten, tyhjien hetkien muuttaminen merkityksellisiksi. Istuskelu kaverin kanssa, kävely metsässä tai auringonlaskun seuraaminen näyttäytyy yllättäen ainutlaatuisena tilanteena, johon kiinnitämme huomiota kuin ikkunalaudalle laskeutuneeseen lintuun.

2015-01-30_00041

Varmaan siksi nautin pelistä niin paljon kaikkine heikkouksineenkin. Varmaan siksi kehtaan myös lisätä Life Is Strangen listalle, jolla Adelen elämä, Tuuli nousee ja Boyhood oleilevat. Pienen etäisyyden päähän, mutta silti. Kaikki nämä teokset ovat tarinoita elämän monisyisen luonteen kohtaamisesta ja käsittelemisestä. Ja kaikki se tapahtuu lopulta hyvin pienimuotoisten tapahtumien kautta.

Elämä on ihanaa, kamalaa, kaunista, monimutkaista ja todella, todella omituista. Ja siinä sen viehätyskin.

“Tuuli nousee, on uskallettava elää.” – Paul Valéry

2015-10-12_00092

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s