Kirjoitin Pelit-lehden uusimpaan numeroon (6-7/2017) kahden aukeaman verran Syberia-seikkailusarjasta. Se ei ole aivan vähän ottaen huomioon, että sarjan kolme peliä ovat kokoelma epäonnisia suunnitteluratkaisuja alati laskevalla tasolla. Puoliklassisesta ykkösestä (2002) mentiin astetta heikompaan kakkososaan (2004) ja siitä ollaan vuosien odotuksen jälkeen päädytty kolmosen katastrofiin (2017).
Syberiaa on vaikea suositella – yhtä vaikea kuin sitä on olla suosittelematta.
Syberia 1 ja 2 kuuluvat niihin raivostuttaviin peleihin, joilla on uniikki valtti, jonka vuoksi on pakko kestää lukuisat ongelmat sen ympärillä. Tässä tapauksessa se valtti on sarjakuvataiteilija Benoît Sokalin luoma maailma. Kaikki on surullista, rapistunutta, parhaat päivänsä nähnyttä. Puolikuollut maailma menee helposti tunteisiin.
Se on myös hyvin kaunis. Ympäristöjen eteen on nähty niin paljon vaivaa, että itse tekeminen tuntuu liki jälkikäteen tehdyltä lisäykseltä. Syberiat on tehty yhtä paljon ihasteltaviksi kuin ratkottaviksi. Siksi haluan jakaa muutaman otoksen pelien maailmasta. Se on vähintä mitä nämä rujot seikkailuvanhukset ansaitsevat.
***
Ensimmäisessä osassa asianajaja Kate Walker lähtee etsimään Hans Voralbergia, perinteikkään leluntekijäsuvun viimeistä vesaa. Peli on pitkä road trip, jossa seurataan Hansin jälkiä kohteesta toiseen, Valadilènen kylästä aina Aralbadin kylpylään. Kaikki alueet ovat varjoja menneestään ja juuri siksi niin vetoavia. Seikkailua siivittävät Katen toistuvat kohtaamiset automatonien, eräänlaisten mekaanisten robottien, kanssa.
Jatko-osassa (eli saman tarinan jälkimmäisessä puoliskossa) raiteet vievät aina vain kauemmas sivistyksen parista. Ihmiskäden luomukset vaihtuvat kesyttömään luontoon ja modernista ajattelusta poikkeaville maailmanselityksille annetaan yhä enemmän tilaa. Tunnelma on sopivan samanlainen, sopivan erilainen. Vaikka itse pelaaminen alkaa käydä työlääksi, tarina viedään (hienojen maisemien kautta) kunnialla loppuun. Kiitos matkasta, Kate!
Tuoretta kolmos-Syberiaa en lähde kummemmin summailemaan. Osin sen takia, että pelillä ei ole selkeää suuntaa, osin sen takia, että en kyennyt pakottamaan itseäni pelaamaan sitä loppuun. Jos ensimmäinen peli on hyvinkin kokemisen arvoinen ja kakkonen siinä niukin naukin, niin kolmannen kohdalla sarja kaahaa kielekkeeltä mereen. Jotain rippeitä vanhojen osien tunnelmasta ja visuaalisesta suunnittelusta on tallella, mutta ei tarpeeksi. Käteen jää kourallinen kauniita postikortteja, ei sen enempää.
Natura non facit saltus, luonto ei tee hyppyjä. Syberian kohdalla evoluutio kulki kuitenkin nykäyksittäin – ja väärään suuntaan. Lytätyn kolmososan jälkeen on vaikea kuvitella, että sarja enää tästä jatkuisi, eikä sille ole oikein syytäkään. Se on surullista, mutta surullinen on Syberian maailmakin. Ja jos jokin tulee pelien tarinan myötä tutuksi, niin luopumisen vaatima surutyö.
Kaikki päättyy joskus, mutta muistot ja kuvat jäävät.
Kaikki kolme Syberiaa löytyvät Steamista, kaksi ensimmäistä myös GOG.comista.
A. Manzos 
Manzos Pelit -lehden arvostelu Syberiasta oli yksi mieleenpainuvimpia arvosteluita, joita olen lukenut. Luin myös Pelitin vanhemmat arvostelut, eivätkä ne tee oikeutta pelille, vaikka hyviä arvosteluita nekin olivat. Manzos on arvostelussa löytynyt jotain, mitä ei voi kuvata kirjoittamisen tasolla, arvostelusta huokuu läpi menetyksen tuska, maailman rapistuessa ympärillä. Tällaisen tunteiden välittäminen myös lukijan ymmärtämään tasoon on huikea menestys!
Ostin tästä syystä Syberia 1&2 Steamista, ja tarkoitus on nuo vanhukset kahlata läpi ajan kanssa. Arvostelun perusteella olen jo varautunut tiettyyn turhautumiseen, mutta olen varma, että matka on sen arvoinen.
LikeLike