Varjolista 2017

PlayerUnknown’s Battlegrounds, Legend of Zelda: Breath of the Wild, Super Mario Odyssey, Wolfenstein II: The New Colossus, Nier: Automata, Xenoblade Chronicles 2, Horizon: Zero Dawn, Hellblade: Senua’s Sacrifice, Nioh, Cuphead…

Vuoden peli -skabojen seuraaminen on siitä kuivakkaa puuhaa, että enin jännite tulee yleensä siitä, mikä tietyn tunnetun joukon peleistä valitaan ykköseksi. Parasta on kun yllättäjä nousee huipulle (The Walking Dead: Season One never forget). Kun näin ei tapahdu, pitää koota omia yllätyslista. Kuten tämä.

Nämä eivät välttämättä ole vuoden parhaat pelit. Nämä eivät välttämättä ole vuoden tuntemattomimmat pelit. Ne ovat kuitenkin kiinnostavia pelejä, joille soisi enemmän lovea. Hohtavat peliauringot ansaitsevat kenties GOTY-tittelinsä, mutta aurinkoa ei voi tuijottaa loputtomiin. Kuten joku joskus jossain kirjoitti: “There is no sun without shadow, and it’s essential to know the night.”

Rain World (Videocult)

Olen jo kehunut Rain Worldia hävettävän paljon Pelit-lehdessä, Twitterissä ja tässä blogissa, joten mennään anekdootilla. Toinen pelin pääkehittäjistä James Primate kertoi eräässä haastattelussa, että kun he demosivat Rain Worldia messuilla, hc-pelaajat usein tapattivat itsensä juoksemalla surman suuhun. Kun peliin tarttui lapsi, tämä piiloutui tai pakeni potentiaalisen vaaran nähdessään – ja selvisi varmemmin eteenpäin. Tämä kuvaa hyvin tapaa, jolla Rain World on erilainen. Mitä upeampia virtuaalimaailmoja luodaan, sitä enemmän ne tuntuvat peleiltä kaikkine minikarttoineen ja tehtävälistoineen (namaste vaan, Ubisoft). Rain World on paikoin aika ärsyttävä peli, mutta virtuaalimaailmana se on ihme. Minulle tämä on vuoden vaikuttavin pelikokemus ja all time fave -listakamaa.

Everything (David O’Reilly)

Jos Rain World ei olisi vuoden lellikkini, Everything olisi. Se on myös täysin päinvastainen teos: päämäärätön pelilelu. Jos David O’Reillyn edellinen tuotos Mountain kattoi vain yhden asian, tyhjyydessä kelluvan tamagotchi-vuoren, niin kakkospelissä on sitten kaikki mahdollinen. Alan Wattsin puhepätkien siivittämänä Everything yrittää näyttää, miten kaikki kakkapökäleistä teollisuusalueisiin ja molekyyleistä planeettoihin liittyy jotenkin yhteen. Mukana on yli 1400 objektia, jota ohjata, jolle etsiä kavereita, jonka laittaa… tanssimaan. Everything on mahdottoman hölmö ja kuitenkin jotenkin liikuttava ja syvä. Kuten todellisuus itse. Interconnectedness the Game.

Snake Pass (Sumo Digital)

Kaikki mikä tapahtui, tapahtuu uudestaan. 90-lukua hallinneet 3D-tasoloikat tekivät pienimuotoisen paluun Yooka-Layleen ja A Hat in Timen muodossa. Snake Pass, peli ilman hyppynappia, lähestyy samaa kohdetta mutkan kautta. Genren taika ei ollut vain 3D-hyppelyn hauskuudessa, vaan siinä, että se avasi aikanaan uuden ulottuvuuden. Litteästä janasta siirryttiin joka suuntaan leviäviin kenttiin, joita piti hallita uudella ohjaustavalla. Se oli paitsi jännittävää myös haastavaa. Snake Passin kiemuraiset käärmekontrollit tekevät samaan tyyliin jokaisen rotkon ylityksestä seikkailun ja jokaisen shinyn keräämisestä juhlahetken. Vaihtelua on vähän, mutta käärmeilyn taikaa se ei himmennä.

Tacoma (Fullbright)

Gone Home herätti vuonna 2013 huomiota, koska se toi ison yleisön tietouteen jotain, mitä se ei ollut aiemmin kauheasti nähnyt: ihmisläheisen tarinapelin, joka avautui arkista ympäristöä tutkimalla. Fullbrightin debyytin ja Tacoma-uutukaisen välillä walk ’em up on noussut tyylilajiksi, jonka olemassaolo on yleisesti tunnustettua, jos ei aina toivottua. Tacoma ei enää yllätä, eikä tasaisen varma kakkossuoritus anna aihetta revitteleviin otsikoihin. Tacomassa on kuitenkin paljon hyvää: maanläheisenä pysyvä avaruustarina, perusmuotteja kaihtavat hahmot, haamulogit, tutkimisen ilo. Fullbright yksinkertaisesti osaa asiansa. What Remains of Edith Finch saattaa olla vuoden kehutuin tarinakävelytapaus, mutta vain Tacomassa on Into-lonkeroa.

Infra: Complete Edition (Loiste Interactive)

Infran kaksi ensimmäistä osaa saapuivat jo viime vuonna, mutta koska loppu saatiin vasta nyt ja peli on kovin vähän tunnettu, niin… Suomipelien joukossa Infra on outolintu: yli 30 tuntia kestävä pulmaseikkailu, jossa tutkitaan rapistuvaa infrastruktuuria rakennustarkastajan roolissa. Kokonaisuus hajoilee saumoistaan kuin se rapistuva infra, mutta toimiessaan tarjoaa jotain varsin ainutlaatuista. Infra näyttää, millaisen aikapommin päällä yhteiskuntamme lepää, ja miten dominot alkavat kaatua, kun rivin ensimmäinen nakataan alas. Vastapainoksi pelissä on puhdasta fiilistelyä, salaisuuksia ja hyvin suomalaista huumoria. Röpelöinen helmi.

Hidden Folks (Adriaan de Jongh, Sylvain Tegroeg)

Peli, johon kaksi jäbää on suullaan tehnyt yli 1100 ääniefektiä, on automaattisesti listalla. *Hiukka* kovempi kuin NESin Where’s Waldo? vuodelta 1991. Niille jotka ovat suorittaneet tämän jo, ma teille suuren ilon ilmoitan: ilmaiseksi lisätty Snow-alue.

kuso (Fred Wood)

Pitääkö jokaisen pelin olla mahdottoman laaja? Sisälläni on pikku sopukka speedruneille ja 100%-läpäisyille, mutta niiden vaatiman omistautumisen määrä tappaa yleensä innon yrittää. Kuso on niin pieni, ettei ongelmaa synny. Kun pelin kanssa on päässyt hieman sinuiksi, läpijuoksuun ei mene varttia kauempaa. Se vartti on kuitenkin täynnä 2D-tasoloikan tärkeimpiä ainesosia: vaaraa ja riemua. Kuten edeltäjänsä LOVE, kuso on oudon persoonallinen, vaikka sisältö on tasoa “tikku-ukko hyppii kivojen biisien tahtiin”. Vuoden ainoa peli, josta hinkkasin kaikki saavutukset ja tavoittelin nopeusennätyksiä.

Super Hydorah (Locomalito, Gryzor87)

Locomalito on uusretron mestari, peliarkeologi ja vanhan liiton käsityöläinen. Jokainen Locon peli luo jonkun aikakauden uudelleen sellaisena kuin se parhaimmillaan oli. l’Abbaye des Morts on ZX Spectrum -mysteerihyppely, Gaurodan 80-luvun puolivälin arcadetoimintaa, ja niin päin pois. R-Typen ja Gradiuksen kaltaisille shmup-legendoille kumartava Hydorah oli priimaa jo vuoden 2010 ilmaisversiona, ja (maksullinen) Super Hydorah on sen hiottu, laajennettu painos. Vaikka genre ei olisi se omin, kannattaa edes vilkaista samettista pikseligrafiikkaa trailerista. Jos Locomalito toimisi Suomessa, hän olisi kuin kotonaan Juhla Mokka -mainoksessa.

Butterfly Soup (Brianna Lei)

Nyrkkisääntö aiheesta Manzos & Visual Novelit: jos tekijänä ei ole Christine Love, en halua sitä. Butterfly Soupin myötä Brianne Lei nousee poikkeuslistalleni. Varmaan jonkun teorian minun ei pitäisi samaistua tarinaan aasialaistaustaisista tytöistä jotka tykkäävät toisista tytöistä. Onneksi se on paska teoria. Lisäksi kun ottaa huomioon median valtavirran heteronormatiivisuuden ja muut väsyneet representaatiot, niin… Butterfly Soupin äärellä voi hengittää vapaasti. Plussaa nörtteilyn, death metalin ja pieruhuumorin luontevasta tiputtelusta. En muista, koska olisin viimeksi nauranut ääneen pelille – ja monta kertaa! Vuoden tyky tyky -palkinto tähän osoitteeseen.

Sandcastles (Vectorpark)

Joukko hiekkalinnoja nousee hiekasta. Aallot pyyhkivät ne pois. Joukko hiekkalinnoja nousee hiekasta. Aallot pyyhkivät ne pois. Vectorparkin interaktiiviset animaatiolelut ovat toisinaan pelimäisempiä (katso: puzzlenaksu Windosill), toisinaan vähemmän (katso: muotoaan muuttava aapinen Metamorphabet). 10 sekunnin pelihaasteeseen luotu Sandcastles lukeutuu jälkimmäisiin. Hiekasta nostellaan erinäköisiä linnoja ja annetaan veden tasoittaa ranta, yhä uudestaan. Vectorparkille ominaisesti kyse on esteettisesti miellyttävästä, terapeuttisesta puuhailusta. Sandcastles saa synkemmän sävyn siitä, että Trumpin vaalivoiton jälkeen Vectorpark-nimellä toimiva taiteilija vaikuttaa murtuneen sisäisesti (Twitteristä: “The fun part about 2017 is you can start a new project and not be totally sure the world will exist long enough for you to finish!”). Toivon lailla joukko hiekkalinnoja nousee hiekasta. Aallot–