Klikkaa minua, olen söpö

On eräs peligenre, josta pidän kovasti, mutta jota on vaikea määritellä tarkkaan.

Päällisin puolin se näyttää osoita & klikkaa -seikkailulta, mutta siitä usein puuttuu seikkailu eli pitkäjänteinen eteneminen johonkin merkittävään tavoitteeseen. Mukana on ongelmanratkontaa, mutta väärien hotspotien klikkailu on yhtä antoisaa kuin pulmien hoksaaminen. Kerrontaa on vähän ja dialogi esitetään usein sanattomalla mukamukakielellä, mutta se ei tarkoita, etteikö mukana olisi suuria tunteita. Tunnetason eläytyminen on hyvä merkki, että nyt ollaan tämän genren äärellä. Nämä pelit ovat kivoja, eikä niiden parissa voi viettää aikaa irtautumatta edes hieman murheistaan.

Kevytklikkailut, söpöpuzzlet, animaatiolelut, amanitaliket… Ylätermin keksimistä helpompaa on luetella yhteisiä piirteitä. Näihin lukeutuvat klikkailuun tai täppäilyyn perustuva käyttöliittymä, tiivis kesto, kevyet puzzlet, vahva audiovisuaalisuus, lempeä surrealistisuus, sekä soveltuvuus monenikäisille ja -tasoisille pelaajille. Jokainen peli ei ruksaa joka laatikkoa, mutta näiden perheyhtäläisyyksien ympärille ne rakentuvat. Noin viimeisen kymmenen vuoden aikana on syntynyt omanlaisensa lajityyppi, jonka soisi tulevan osaksi myös mainstriimimpää keskustelua.

Olen koonnut alle 17 tällaista peliä, jotka ovat tuottaneet minulle iloa. Eikä tämä ole tyhjä ilmaus, vaan keskeinen osa pelityypin viehätystä. Puhdasta iloa harvemmin mainitaan pelinautinnon lähteenä, kenties siksi, koska se vaikuttaa niin itsestäänselvältä. Välillä on kuitenkin hyvä palata perusasioiden äärelle ja ihmetellä niiden toimintaa.

Useimmat otsikkolinkit vievät Steam-kauppasivuille, mutta pelejä myyvät myös GOG, Humble, itch.io. Lähes kaikista on myös saatavilla ei-pöytäkoneellinen versio.

Samorost (2003 Amanita Design)

Samorost 2 (2005 Amanita Design)

Niputan kaksi ensimmäistä Amanita Designin peliä yhteen, koska hyvin samankaltaisina ja lyhyinä luomuksina ne ovat kuin tehdyt yhdessä pelattaviksi. Samorosteissa on jo nupullaan kaikki Amanitan ominaispiirteet, kuten upea taide, sympaattiset hahmot ja sanaton kerronta. Ensiyrityksinä ne eivät ymmärrettävästi ole aivan niin kypsyneitä kuin myöhempi tuotanto, joten suosittelen niitä vasta, jos muiden Amanita-pelien jälkeen jää vielä nälkä. Ja kyllähän niistä jää, kun tarjolla on niin hyvää pelattavaa kuin…

Machinarium (2009 Amanita Design)

Machinarium teki Amanitasta tunnetun ja se on yhä studion nimekkäin peli. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: joskus klassikko on vain klassikko. Kaltoin kohdellun Josef-robotin vaellus läpi kauniisti rapistuneen konekaupungin on ilo silmille, korville ja aivonystyröille. Kevyen itäeurooppalainen tunnelma ei ole vanhentunut lainkaan sekään. Alkuperäisen Flash-julkaisun isoin ongelma oli, että sitä piti pyörittää pienessä ikkunassa, jolloin taiteen yksityiskohdat jäivät piperrykseksi. Onneksi peli päivitettiin aiemmin tänä vuonna uuteen versioon, jonka saa niin isoksi kuin näyttöpäätteestä lähtee. Machinarium lienee edelleen paras paikka aloittaa näihin peleihin tutustuminen.

Botanicula (2012 Amanita Design)

Machinarium tuntuu vielä perinteisen seikkailupelin evoluutiolta: isohko kaupunki, jota kuljetaan edes takaisin sitä mukaa, kun keksitään ratkaisuja, kerätään uusia esineitä ja muutetaan maailman tilaa. Botanicula on paljon rönsyilevämpi tapaus, joka ison kaaren sijaan kulkee älyvapaasta episodista toiseen. Pääosassa ovat nyt lähelle zoomatut luontoympäristöt ja hyönteismaailman kummallisuudet. Lapsenmielisyyden puutteella tippuu viimeistään tässä kohtaa kyydistä.

Samorost 3 (2016 Amanita Design)

Amanita nostaa aina pienet olennot tähtiasemaan. Niin myös Samorost 3:ssa, mutta nyt sitä korostetaan taustalakanoista isoimmalla: avaruudella. Kosmisessa juonessa valkoinen Samorost-tonttu kuulee hätäsanoman ja lähtee lennolle suureen tuntemattomaan. Jokainen välipysäkki tutustuttaa aina uuden kivenmurikan ja sen asukkaiden saloihin, ja näitä saloja setvimällä pääsee aina vähän eteenpäin. Peli antaa runsaasti tilaa laajoille panoraamoille, “voisi jopa sanoa että maisemat ovat tarinan päähenkilö”. Samorost 3 on peli omasta pienuudesta kaikkeuden rinnalla, mutta myös sen pienuuden suuresta merkityksestä.

Chuchel (2018 Amanita Design)

Amanitan viimeisin julkaisu on helposti studion räävittömin. Chuchel on tuttua animaatiopuzzleherkkua mikrommassa koossa, Machi-Bota-Rost puristettuna WarioWare-muotin läpi. Hayao Miyazakin nokipalleroja muistuttava Chuchel jahtaa herkullista kirsikkaa yhden-kahden ruudun kokoisten pulmahuoneiden halki. Yleensä jotakuta sattuu tai tapahtuu yleisesti jotain, mitä tekee mieli katsoa sormien läpi silmät puoliksi kiinni. Hiottua, hallittua hölynpölyälämölöä.

Feed the Head (2007 Vectorpark)

Pää on nälkäinen. Syötä päätä. Syötä sitä, kunnes sen nenästä, korvista ja silmistä valuu sekalaisia objekteja. Avaa sen aivot ja kurkista sisään. Feed the Head edustaa Vectorparkin surrealistisinta ja – sorry, not sorry – päättömintä tuotantoa, jossa ei koskaan voi arvata, mihin ruudun painelu johtaa. Ilmaisena pikapalana (klikkaa linkistä selainversioon) se on myös kätevä tulokulma Vectorparkin tyyliin.

Windosill (2009 Vectorpark)

Pulmapainotteisempaa Vectorparkia, joka jotenkin muuttaa epäloogisesti toimivan maailman loogisesti eteneväksi puzzleksi. Tämän pelin kohdalla pätee erityisesti genren kultainen sääntö, että pointtina ei ole vain pääsy eteenpäin, vaan kaiken ylimääräisen pikkuhauskan löytäminen. Windosillin saa runtattua maaliin puolessa tunnissa, mutta jokaiseen kohtaukseen sisällytetyt yksityiskohdat kannustavat pysähtymään.

Metamorphabet (2015 Vectorpark)

Metamorphabet on tasan sitä, mitä nimi lupaa: muotoaan muuttava aapinen. Se ei ole aivan niin villi kuin Vectorparkin aiemmat, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Kuten aina, Metamorphabet tarjoaa hienoja näkyjä, autolla kiihdyttelevistä tuhatjalkaisista Möbiuksen nauhaa kiertäviin liskoihin. Audiovisuaalista laatua riittää aasta zetaan, vaikka eteneminen vaatii lähinnä ruudulla näkyvän ainoan objektin tökkimistä.

GNOG (2018 KO_OP, Double Fine Presents)

Laiska ja Pelit-lehden toimituksen arvostama tapa aloittaa arvostelu on kutsua peliä yhdistelmäksi useampaa muuta peliä: “Mitä saadaan kun yhdistetään Fortnite, Gone Home ja Ikaruga? No minäpä kerron…” GNOGia on mahdotonta olla sanomatta Amanitan ja Vectorparkin yhteentörmäykseksi, koska sitä se nyt vain on. Joukko miniatyyrimaailmoja sisältäviä robottipäitä odottaa, että joku ratkoisi niiden ongelmat, tutustuisi niiden söpöasukkaisiin, sekä ihailisi niiden jokaista turhaa animaatiota, ääntä ja interaktiota. Omaa on keskimääräistä fyysisempi pelifiilis. Pulmapäät ovat kolmiulotteisia objekteja, joita voi käännellä ja veivata (myös VR-yhteensopivasti). Machinariumin ohella tämä on erinomainen intro amanitalikejen maailmaan – etenkin jos kaipaa vähemmän point & click -seikkailua ja enemmän jotain selkeämmin 2010-lukulaista peliobjektiteosjuttua.

Hidden Folks (2017 Adriaan de Jongh, Sylvain Tegroeg)

Hidden Folks on, vähemmän yllättäen, hidden object -peli. Lukuisista kämäklooneista sen erottaa se, että sitä on yhtä hauska vain tutkia kuin ratkoa. Sadoista hahmoista ja objekteista koostuvia miniatyyrimaailmoja unohtuu katsomaan ennen kuin on ehtinyt edes painaa mitään. Ja kun ruutua painaa, saa kuultavakseen yhden yli 1400 ääniefektistä, jonka tekijäduo on tehnyt kokonaan suulla. Kenties osin tämän takia Hidden Folks tuntuu niin persoonalliselta, jonkun luomalta, ei vain geneeriseltä pelituotteelta. Tekijät ovat lisäilleet uusia alueita ilmaiseksi, joten vaikka olisi löytänyt kaikki folkit aiemmin, nyt on hyvä hetki tehdä tarkastuskierros.

Plug & Play (2015 Mario von Rickenbach, Michael Frei, Etter Studio)

Mitä saadaan, kun yhdistetään Silent Hill 2:n potilasdemonit, Human Centipede ja Hidden Folksin mustavalkoinen sarjakuvatyyli? Kielletty aloituslause, mutta myös vartin mittainen interaktiivinen animaatio toisiinsa kytkeytyvistä jalallisista töpseleistä. Plug & Play on inhottavan ihana ja ihanan inhottava. Tekijöiden seuraava pelianimaatio Kids on tulossa tänä vuonna Double Finen julkaisemana.

The Neverhood (1996 The Neverhood Inc., DreamWorks Interactive)

The Neverhood on tämän katsauksen peleistä vanhin ja lähimpänä osoita & klikkailua. Sen ilkikurinen henki liittää sen kuitenkin mukaan, voidaan puhua liki proto-amanitalikestä. Haaste on nykynormeilla korkealla, mutta sen läpi kannattaa luovia voidakseen ihailla pelin muovailuvahasta rakennettua maailmaa. Jokainen painallus on seikkailu, kun esimerkiksi maistamalla kolmesti kärpässientä saa todistaa puolentoista minuutin animoidun röyhtäisyn. Musiikkiraita on ainutlaatuinen. The Neverhood on 90-luvun aliarvosteluimpia seikkailupelejä, eikä sitä valitettavasti ole julkaistu uudelleen digitaalisesti. Mainio ScummVM-apuohjelma kyllä tukee peliä, jos sen sattuu löytämään käsiinsä. Ja jos tasohyppelyt iskevät, PS1:lle tehtiin henkinen jatko-osa Skullmonkeys. Tasoloikkana se on keskinkertainen, mutta siinä on tämä pienoisanimaatio.

Armikrog (2015 Pencil Test Studios, Versus Evil)

The Neverhood sai kunnolla jatkoa vasta 20 vuotta myöhemmin, alkuperäisen ohjaajan Doug TenNapelin vetämänä ja Kickstarterilla rahoitettuna. Asenne ja muovailuvahatyyli ovat tallessa, mutta muuten tulos jää harmillisen puolitiehen. Jokaista hienoa animaationpätkää ja pulmaa kohden tuntuu olevan jokin hiomaton kulma. Tämä ei tarkoita, että Armikrog olisi täysi floppi. Se ei vain ole lainkaan niin eheä, visionäärinen teos kuin edeltäjänsä. Silti, hetkittäinenkin hienous on hienoutta.

Rusty Lake Hotel (2016 Rusty Lake)

Rusty Lake Hotelin asetelma on suosikkini kaikista tässä mainituista peleistä. Viisi yläluokkaista eläinvierasta saapuu viettämään aikaa järven rannalla sijaitsevaan hotelliin. Tehtävänä on tarjota heidän arvolleen sopivaa illallista, kuten villisikaa ja peuranlihaa. Kuin sattumalta vieraat sattuvat edustamaan juuri näitä eläinlajeja. Joka yö pelissä hiippaillaan yhden vieraan huoneeseen, suoritetaan puzzleksi väännetty murha ja tarjoillaan kokin valmistelema uhri muille. Ruoka arvostellaan kolmen tähden asteikolla sen mukaan, hoitiko vain pakollisen pulman vai onnistuiko löytämään myös piilotetut mausteet. Pelin toteutus on hitusen lo-fi, mutta makaaberi juonikuvio yhdistettynä room escape -henkiseen ongelmanratkontaan toimii.

Islands: Non-Places (2016 Carl Burton)

Aika lailla jokaisessa tämän listan peleistä on kyse hahmoista, oli fokus sitten heidän tavoitteissaan, animaatioissaan tai vaikka ääntelyissään. Hahmojen sympaattisuus voi olla avain pelimotivaation löytämiseen eteneminen pysähtyessä: pakkohan näin kivoja tyyppejä on auttaa! Islands: Non-Places on poikkeus siinä, että se keskittyy täysin ympäristöihin. Tai tarkemmin ei-ympäristöihin, paikkoihin, jotka ovat samaan aikaan tuttuja ja vieraita, arkisia ja epätodellisia. Liukuportaiden tai juoma-automaattien kaltaiset objektit on helppo tunnistaa, mutta ne eivät käyttäydy niin kuin olettaisi ja tuntuvat leijuvan keskellä ei mitään. Tekijä Carl Burtonin tausta on kuvataiteessa ja animaatiossa, ei peleissä. Ehkä siksi Islands: Non-Places tuntuu yhtä paljon digitaaliselta installaatiolta kuin peliltä. Vähemmän ratkontaa, enemmän ihmettelyä ja tulkintaa.

Gorogoa (2017 Buried Signal, Annapurna Interactive)

Lopetetaan kunnon taideteokseen. Seitsemän vuoden työn vaatinut Gorogoa kulkee jatkuvasti monella tasolla. Zoomauksen taso saattaa olla eri, aikataso saattaa olla eri, mutta kaikki sidotaan yhteen visuaalisten kytkösten kautta. Toteutus on kuin hienoimmassa sarjakuvassa: jokainen kuva on mietitty kompositio, joka peilaa jotenkin isompaa tarinaa. Gorogoa on vakavampi kuin amanitaliket keskimäärin, mutta se noudattaa niiden ydinteesiä siinä, että ruudun klikkailu ei ole koskaan vain klikkailua, vaikka siinä ei olisi älyttömästi haastetta. Gorogoassa jokainen kohtaus on pieni matka, jossa on suuri ajatus. Minulle se on lopulta ehkä tärkein syy, miksi nämä pelit tuntuvat merkityksellisiltä ja jakamisen arvoisilta.