Varjolista 2018

Kirjoitin tähän alkuun noin 300 sanaa siitä, mitä sain viime vuonna aikaan (ainakin toisen kirjan), mitä mieltä olin pelivuodesta 2018 (oli vähän outo) ja miksi nostan vähemmän näkyviä tapauksia esiin (hypeahdistus, ihmiset vs firmat jne). Sitten nukuin yön yli ja deletoin sen. Olkoon se ohjenuora alkaneelle vuodelle: vähemmän sössötystä, enemmän asiaa.

Pelit ovat julkaisujärjestyksessä. Varjolista 2017 löytyy täältä.

Pidemmittä puheitta.

PPP1PPP2

Pipe Push Paradise (Corey Martin)

Stephen’s Sausage Roll langetti niin ison varjon, että sen hämärässä on vaikea kuvitella mitään uutta. Pipe Push Paradise on häpeilemätön kunnianosoitus SSR:lle, joskin nakkien sijaan pyöritellään vesiputkia. PPP toimii, koska se tavoittaa esikuvastaan paitsi “Tämä on mahdotonta! … Eikun tämähän on yksinkertaista!” -väläykset myös leikkisän otteen. Tunnelmalla on väliä myös puzzleratkonnassa. Erityiskiitos aurinkomaisemiin kuljettavasta kitaroinnista (tärkeää taas viimeistään ensi marraskuussa).

RedStringsClub1RedStringsClub2

The Red Strings Club (Deconstructeam, Devolver Digital)

Kyberpunk ja baarit, niitä erottaa ei voi. Digitaalisaatiosta messutaan jatkuvasti, vaan mites kyberisaatio? Tarvitaanko väkijuomaa enää tulevaisuudessa, jolloin suru ja ikävä on poistettu aivoimplantin avulla? The Red Strings Club on valintojen kautta etenevä tarinapeli, jossa vastauksia etsitään vuoroin lasin pohjalta ja vuoroin tunkeutumalla jättikorporaation sisuksiin. Kun kaikki pikselitaiteesta minipeleihin on tehty ajatuksella palvelemaan kokonaisuutta, syntyy hyvää kamaa.

Florence

Florence (Mountains, Annapurna Interactive)

Tyttö tapaa pojan. Poika tapaa tytön. Väsynyt tarina saa uutta virtaa, kun se kerrotaan kompaktisti kolmessa vartissa, kevyen pelimäisten elementtien avulla ja sortumatta loputtomaan itsetarkastelevaan dialogiin. Florence tiivistää suhteen kaaren yksittäisiin hetkiin ja näyttää, miten tärkeitä tunteita on myös ennen ja jälkeen rakkauden.

DiscoveryTour1DiscoveryTour2

Discovery Tour by Assassin’s Creed: Ancient Egypt (Ubisoft)

Ubisoft ja sen pelimuotti on helppo kohde kritiikille, ja olen saattanut ilkkua sille liikaa. Mutta kun aihetta kehumiseen on, niin kehun. Jos oikein kaivelen sydäntäni, niin viime vuoden peleistä Discovery Tour innoitti ehkä eniten. Nännisensuuri on naurettavaa ja opaskierrokset usein pintapuolisia, mutta on tämä silti onnistunein tietämäni virtuaalimuseo-aikamatka-historiantunti. Erityisen kiinnostavaa tässä on se, että Discovery Tour: Ancient Egypt on rakennettu Assassin’s Creed: Originsin päälle. Olen vuosia toivonut, että vaivalla luotuja pelimaailmoja osattaisiin kierrättää fiksusti. Kun parin vuosituhannen takainen Egypti on jo kertaalleen herätetty henkiin digitaalisesti, miksei sitä voi käyttää uudestaan eri tarkoituksiin? Ubisoftin mukaan Discovery Tour: Ancient Greece on tulossa, eikä sarja toivottavasti jää siihen.

Chuchel1Chuchel2

Chuchel (Amanita Design)

En osaa enää sanoa samaa asiaa eri tavalla, joten suosittelen tätä syksyistä postausta Chuchelista ja kaikista sen söpöistä kavereista. Chuchel on erityisen genrensä sisälläkin erityistapaus.

Paratopic1Paratopic2

Paratopic (Arbitrary Metric)

Asiat, joita emme ymmärrä, häiritsevät meitä eniten – sanan molemmissa merkityksissä. Ne ovat pelottavia ja uhkaavia, mutta jäävät myös mieleen pyörimään kuin ratkaisematon arvoitus. Paratopic on erityisen häiritsevä walk ’em up. Noin tunnin aikana se kuljettaa hämärien toimeksiantojen ja öisten ajomatkojen maailmaan. Kaikki on suodatettu kahden tehokkaan häirintäkeinon, hyppyleikkausten ja PS1-henkisen grafiikkasotkun, läpi. Kun kirjoitin taannoin pikselimössön viehätyksestä, pöllin ilmauksen, jota David Lynch käytti digitaalisesta videokuvasta Inland Empiren aikoihin: “It looks terrible… Terribly beautiful.” Paratopic on ruma ja häiritsevä ja vaikeatajuinen, mutta kaikessa tässä hyvin tyylitajuinen.

Minit1Minit2

Minit (JW, Kitty, Jukio, Dom, Devolver Digital)

Tiukat aikarajat ja jatkuva uudelleenyrittäminen eivät ole se ilmeisin peli-ilon lähde. Minit tekee kelloa vastaan pyristelystä vapauttavaa. Minulle iskee agorafobia, kun peli tarjoaa loputtoman maailman täynnä loputtomasti tehtävää. Ehdin unohtaa, mistä juonessa on kyse, kun harhaudun hakemaan viittä oravannahkaa vuorilta. Minitissä pitää keskittyä korkeintaan minuutin verran, mutta jo sen aikana ehtii tapahtua paljon. Ja jos eksyy tai epäonnistuu, hukkaa korkeintaan sen saman minuutin. Tällä aikavenkoilulla ei tekisi sinänsä mitään, jos Minitin maailma ei olisi täynnä persoonaa ja pientä löydettävää. Kuten Chuchelin tapauksessa, annan arvoa sille, että peli saa hymyilemään. Minitin äärellä on turvallinen olo.

Heaven1Heaven2

Heaven Will Be Mine (Pillow Fight Games, Worst Girls Games)

Discovery Tour vei aivoni, mutta Heaven Will Be Mine sydämeni. Tästä kirjoittamisessa on päinvastainen vaikeus kuin Chuchelissa: asiaa on liikaa tiivistettäväksi. Koukeroinen korkealentoisuus ottaa yhteen räkättävän animeriffittelyn kanssa ja roihahtaa ihanaksi visual novel -tulipalloksi. Tänne mechafantasiat tulevat kuolemaan… Ja pussailemaan.

HidingSpot1HidingSpot2

Hiding Spot (Corey Martin)

Pipe Push Paradisen tekijä yllätti julkaisemalla samana vuonna vielä toisen erinomaisen sausageliken. Hiding Spot on pienuuden taidetta. Jokainen pulma on pakkopaita, jossa ei tunnu olevan  tilaa liikkua, ja silti oivalluksia tulee tasaisesti vastaan. Fiilikselle, ei vain aivotyölle, on taas suotu ajatusta. Tavoitteena on rakentaa hahmolle piilopaikka huonekalujen keskelle niin, että pulman lopussa vetää aina sisäpuolelta “oven” (laatikon tai tuolin) kiinni. Kuvissa peli ei näytä oikein miltään, mutta sulkeutumispuzzleilu menee yllättävän tunteisiin. Onko kyse oman tilan rajaamisesta vai syrjäytymisestä?

ObraDinn1ObraDinn2

Return of the Obra Dinn (Lucas Pope, 3909)

Listalla on kaksi peliä, joiden varjoaste on kyseenalainen. Ensimmäinen on Discovery Tour, joka kuuluu maailman isoimpiin kuuluvan pelifirman maailman isoimpiin kuuluvaan pelisarjaan. Otin sen mukaan, koska nähdäkseni sen poikkeuksellisuutta ei noteerattu tarpeeksi: AAA-salamurhapelin muuttaminen museokierrokseksi on oikeasti iso juttu! Toinen oudokki on tämä: Lucas Popen murhamysteeriä on hehkutettu noin kaikkialla, missä se on otettu käsittelyyn. Oma arvosteluni Pelit-lehdessä oli kehuva sekin ja syystä. Return of the Obra Dinn on klassisen onnistunut indietykittely, josta löytyy uusi pelillinen kikka, yllättävä esitystapa ja tekijän kädenjälki yksityiskohdissa. Siksi en raaski jättää sitä pois. Peli, jossa todistetaan kymmenien hahmojen viimeiset hetket, muistuttaa yksittäisen ihmisen työpanoksen merkityksestä – ja siinä piilevässä persoonallisuudessa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s