Kymmenen pelinostoa kuumimman AAA-sektorin ulkopuolelta vuodelta 2020.
Pelit ovat julkaisujärjestyksessä. Aiemmat vuodet löydät täältä: 2019, 2018, 2017.
Kentucky Route Zero: Act V (Cardboard Computer)
Varjolistan määritelmä on aina ollut häilyvä: pikkujulkaisujen ohella olen aina listannut vuoden isoimpia indieitä. Kentucky Route Zero ei ole enää missään määrin tuntematon, mutta en silti voi jättää tästä pois yhden viime vuosikymmenen ainutlaatuisimman pelikokemuksen päätösosaa.
Kun peleillä on usein tapana säästää isoin kliimaksi loppuun, Act V tarjoaa epätavallisen määrän laskevaa toimintaa. Hiljaisen intensiivinen näytös päättää pelin eri tavalla – ja paremmin! – kuin mitä odotin. En spoilaa yllätystä sen tarkemmin, mutta myös Act V:n tapa toteuttaa pelattava hahmo ja ajan kulku ovat ihastuttavia.
Lisäksi: KRZ on aina ollut muutakin kuin vain päänäytöksensä. Act V saattoi tulla jo tammikuussa, mutta lokakuussa pelin fiktiivinen bändi Junebug julkaisi ei-fiktiivisen levyn Too Late To Love You. Sen androgyyninen, viipyilevä synapop on yhtä lailla osa Cardboard Computerin luomaa maailmaa kuin kaikki Kentucky Route Zero: PC/TV Editioniin sisällytetty materiaali.
A Summer’s End – Hong Kong 1986 (Oracle and Bone)
Charissa Son ja Tida Ketsungdenin debyytti on vakuuttava visuaalinen romaani. A Summer’s End pyrkii uskottavuuteen sekä kahden naisen välisen rakkaustarinan kertomisessa että tietyn paikan esittämisessä tiettynä aikana. Vuoden 1986 Hongkong on toteutettu modernilla tyylillä (musiikki on melko suoraa synth/vaporwavea), mutta eläytymisen kärsimättä. Mekaanisesti A Summer’s End ei luo uusia uria. Mutta ei aina tarvitsekaan, kun kerronta, estetiikka ja tunnepuoli pelaavat tällä tavoin yksiin.
Suosittelen myös vilkaisemaan tekijöiden blogia, jossa on pieniä nostoja muun muassa Hongkongin valinnasta peliin, sen LGBTQ-menneisyydestä, kasarityylin tavoittelusta ja muusta.
If Found… (Dreamfeel, Annapurna)
Visuaalisilla romaaneilla on tapana olla staattisia ja tekstilaatikoiden vetämiä (kts. yllä). If Found… pyyhkii genren taulun tyhjäksi: tekstit ja kuvat saavat elää jokaista kohtausta parhaiten tukevalla tavalla.
Tarinassa on muutakin kiinnostavaa kuin kerrontatapa. If Found… nojaa samaan vahvuuteen kuin A Summer’s End siinä, että se ankkuroituu selvästi tiettyyn paikkaan ja aikaan. Transsukupuolisuus ja hyväksyvän yhteisön hakeminen vuoden 1993 Irlannissa ei ole mikään joka toisessa pelissä toistuva aihe.
Umurangi Generation & Macro DLC (Origame Digital, Playism)
Valokuvausmoodeja näkee nykyään monissa peleissä, mutta miltä näyttäisi kokonainen peli valokuvauksesta? Umurangi Generation on miellyttävän epäsuora vastaus tähän kysymykseen. Pelissä on vapaata kuvausta, erilaisia kameralinssejä ja filttereitä niin kuin voisi olettaa, mutta yhtä paljon siinä on kyse kuvauskohteiden etsimisestä.
Etsintä pakottaa tutkimaan ympäristöjä, joista huokuu aikaamme määrittävät kriisit: ilmastokriisi, pakolaiskriisi, viruskriisi. PS1/PS2-aikakausiin viittaavaa visuaalisuus ja ThorHighHeelsin erinomainen soundtrack tekevät kokemuksesta sopivissa määrin etäännytetyn ja epätodellisen – miltä muultakaan voi tuntua se, kun maailma rapistuu hitaasti ympäriltä?
Maoritaustainen soolokehittäjä Naphtali Faulkner esikoispeli on 2020-lukulaista kyberpunkia, joka katsoo tätä hetkeä menneen sijaan.
Sludge Life (Terri Vellmann, Doseone, Devolver Digital)
Hieman hämmentää, kun ei ensin osaa edes kaivata tietynlaista pelityyppiä ja sitten niitä saapuu kaksin kappalein parin viikon sisällä. Sludge Lifessa spreijataan tägejä seiniin valokuvaamisen sijaan, mutta muuten siinä on paljon samaa kuin Umurangi Generationissa. Molemmissa on kyse maailmasta kriisin kourissa, jännitteestä vanhan ja uuden ajattelun välillä, sekä oman turhautumisen aggressiivisestakin ilmaisusta.
Molemmat ovat myös eräänlaisia 3D-ympäristöissä tapahtuvia hidden object -pelejä. Niille ei ole mitään selkeää nimitystä, mutta ne luottavat aliarvostettuun pelimekaniikkaan: ympäristön tarkkaan katsomiseen.
Gorillas.bas, Scorched Earth, Worms… Desert Golfingin jatko-osa Golf On Mars asettuu ylpeänä pelijatkumoon, jossa on kyse lopulta vain yhdestä asiasta: heiton/ampumisen/lyönnin kulmasta ja voimakkuudesta. Golf On Mars on typerryttävän yksinkertainen peli, jonka välinpitämätön suhtautuminen pelaajansa on jotain virkistävää.
Golf On Mars ei houkuttele, ei manipuloi, eikä oikeastaan edes palkitse. Se on sataprosenttinen paluu pelien perusasioihin, siihen, että jokin sinänsä merkityksetön toiminta (kuten 2D-golfaus) tuntuu juuri siinä hetkessä niin hauskalta, että sen lyhyen hetken ajan lakkaa ajattelemasta mitään muuta.
Amanita Design ei petä. Ei edes silloin, kun aluksi vähän tuntuu siltä. 2D-puzzlehyppelyt ovat kärsineet aikaa sitten inflaation, joten studion genrevalinta ei aluksi herättänyt innostanut.
Mitä pidemmälle Creaksin söpönkauheisiin käytäviin kuitenkin upposi, sitä paremmin kävi selväksi, että niin taide, kerronta kuin pulmatkin oli kaikki luotu sydämellä (pulmat myös aivoilla, oletan). Amanitan pelien äärellä on aina yksinkertaisesti mukava olo, eikä Creaks tee poikkeusta.
My Exercise (Atsushi Wada, New Deer, Playables)
Harvan pelistudion nimi on niin kuvaava kuin Playablesin. Playablesin luomukset eivät ole varsinaisesti pelejä, mutta ei puhtaita animaatioitakaan. Ne vain “pelattavia juttuja”: pientä interaktiivista kivaa ja sellaisena täydellisiä.
Japanilaisen animaatio-ohjaaja Atsushi Wadan ideoima My Exercise on tavallaan samaa sarjaa kuin Plug & Play tai Kids ja tavallaan ihan oma juttunsa. Pelkällä välilyönnillä pelattavassa urheilupelissä tehdään vatsalihaksia koiraa vasten. Koko miniatyyrimäisen kestonsa ajan My Exercise yllättää ja ihastuttaa. Pienet salaisuudet ja uudet animaatiot houkuttelevat treenaamaan uudestaan.
Ennen Cloud Gardensiin tutustumista en ajatellut, että yksittäinen peli voisi yhdistää kaikki maailman parhaat asiat. Mutta tässä 1) ratkotaan rentoja puzzleja 2) jotka ovat kasvien kasvattamista 3) kauniisti ränsistyneillä alueilla 4) silenthillmaisen sumun keskellä 5) low poly -grafiikalla esitettynä.
Early Access -status näkyy sisällön määrässä (ja hienoisessa keskeneräisyyden tunnussa), mutta ei sen herättämissä lämpimissä tunteissa.
A Monster’s Expedition (Draknek & Friends)
Lopuksi pakollinen Sokoban-maininta. A Monster’s Expedition on helposti lähestyttävä versio Stephen’s Sausage Rollin tyylisestä pulmailusta, jossa tehdään vähällä paljon. Siis paljon paljon. Enemmän kuin tuntuu soveliaalta. Pelin omana oivalluksena jokainen pulmat ovat saaria, jotka on koottu hämmentävän isoksi ja semiavoimeksi maailmankartaksi.
Creaksin tavoin tässä genressä riittää tunkua, mutta A Monster’s Expedition muistuttaa, millaista syvyyttä jo pelkillä nuolinäppäimillä voi saada aikaan.
A. Manzos 